Silmukaivu

Olga-koirasta luopuminen

Oli kaunis maanantaiaamu, mutta outo epävarmuus kaihersi ajatuksia. Nousimme vaimon kanssa vähäpuheisina ja hyvittelimme parhaamme mukaan Olga-koiraa. Koira nuoleksi vasemmassa lavassaan olevaa pattia, joka oli edellisenä aamuna auennut. Vaikka laitoin illalla t-paidan koiran päälle, niin yöllä heräsin tuon tuostakin nuolemisääniin. Sovin puhelimessa eläinlääkärin kanssa ajan kymmeneksi. Lähdin vielä pienelle aamulenkille Olgan kanssa ja sillä aikaa puolisoni oli lähtenyt töihin.

Oli ahdistavaa ajaa autoa kylälle päin. Hautuumaan luona olevan pellon kohdalla oli ennennäkemättömän suuri valkea auringon aikaansaama sumuinen sateenkaari.  Ajattelin, että tuo on kuin Olgan hyvästijättö. Hyvittelin koiraa toisella kädellä kaulasta koko matkan ja kiitokseksi sain nuolaisun kädelle.

Vaimo odotteli meitä eläinlääkärin vastaanotolla. Olga ei edes huomannut nukutuspiikkiä, vaan kiehnäsi ympäriinsä, kunnes väsy vähitellen tuli, ja rapsutin kaulaa niin kauan kunnes koira oli syvässä unessa. Poislähtö luotamme oli tuskaton ja turvallinen. Vaikka yritin olla mieleni herra, niin vedet valuivat silmistäni kuin ruokkolehmältä.

Kaivoin haudan muistolehtoon lähelle pihatietämme. Toin haudan päätyyn Olgan lelut, joita koira kanteli jatkuvasti ja nukkuessaan piti suussaan etukäpälillä haroen. Koko hautaus oli surullinen ja ikävä, enkä sen jälkeen oikein pystynyt mihinkään työhön, eikä ruoka ollut maullaan. Etsin vielä vanhan kynttilälyhdyn tien varteen.

Läksin käymään pala kurkussa ystäväni Markun luona. Markku keitteli kahvit ja muistelimme hänen luonaan heidän Tara-koiraansa ja siitä luopumista. Ihmeesti vain puhuminen helpottaa ja osanotto.

Seuraavana päivänä sanoin Raimo-veljelleni, että olen jo alkanut iän mukana pehmenemään, kun joutuu ihan vesittelemään. Raimo tunnusti: ”Niin minäkin, kun näen aamulla vaimoni, niin heti nousee vesikieheet silmiin.”

Koirasta tulee perheenjäsen, rakas sellainen, ja sitä eivät varmaan ilman koiraa elävät aina ymmärrä. Koira on aina iloisena odottamassa ja vastaanottamassa tulit millä mielellä tahansa. Isäntäperheensä kanssa vehdatessa sille hioutuvat omat tavat ja asiat, jokaiselle yksilölle erilaiset. Lueskelin netistä lemmikistään luopuneiden kertomuksia, ja eräskin kertoi valtavasta ikävästä, vaikka aikaa oli kulunut jo toista vuotta.

Olga-koiran kanssa minulla oli enkelikokemuskin. Olin lenkillä, koiran kaulassa vain talutushihnan lenkki ilman pantaa, kun auto tuli vastaan. Olga hyökkäsi minun takaani auton alle ja kuului valtava rysäys, melkein niin kova kuin haulikon laukaus. Auto mutkitteli aikansa ja nainen alkoi juosta minuun päin huutaen jo kaukaa, että ”nyt kävi pahasti”. Olgasta ei ollut taittunut karvakaan ja auto oli ehjä. Suojelusenkeli ei halunnut minun perheelleni surua silloin.

Eräs keski-ikäinen mies on sanonut vaimolleni, että hän ei uskalla enää ottaa uutta beagle-koiraa, vaikka hänellä on ollut sellainen, koska hän pelkää sitä luopumisen tuskaa, joka tulee 12 – 16 vuoden jälkeen.

Olga oli vasta kuukautta vajaa 12-vuotias, mutta sille kerkesi tulla sydämen vajaatoiminta, näkö huononi, samoin kuulo ja sitten tuli vasempaan lapaan kasvain, joka puhkesi.

Kyllä Olga-koira on ansainnut muistokirjoituksen. Kun se oli pentu, sanoin sille aina ”Ol’ga ootšin harooššaja mal’enkaja zabaka” ja aina se ymmärsi olevansa oikein hyvä pikkuinen tyttökoira. Olga ei ollut pelkkä ”hyvä koira”, vaan Olga oli erinomaisen ylihyvä koira!.

Jukka Samuel

Kiirettä ja muuta

Nykyään on kaikilla kiire johonkin, ja minusta näyttää, että on enempi kiire kuin aiemmin. Ennen käytiin tansseissa viikonloppuna, mutta nykyään pitää olla menossa lähes joka ilta. Jos nuoriso ei ole kapakassa, niin se on jossain bileissä tai ainakin kantaa mäyräkoiria autoon selkä vääränä. Sitten tulee niitä liskojen öitä, ja on kiire kuolla viimeistään viidenkympin kahta puolta.

Yksi syy kiireeseen on televisiossa esitettävä amerikkalainen ohjelma. Esimerkiksi Jim-kanavalla on kiire näyttää kuvia eri aiheista ja niin nopeasti, etteivät silmät tahdo pysyä perässä. Kohta on sen verran ärtynyt olo, että vaimon kanssa on riita enempi kuin herkässä. Ostin televisioon tallentajan ja se onkin hyvä konsti poistaa mainokset ja muut turhat alkuvälkkäsyt. Mainoskanavilla uutisissakin tulee alas tai ylös pörssikursseja tai muuta, mitä pitäisi tietysti lukea samaan aikaan. Hmph… Onneksi on muutama mainokseton kanava.

Oletteko panneet merkille, että käki ja käet ovat tänä ja viimekesänä kukkuneet lennossa? Minä olen ihmetellyt sitä, sillä olihan niillä ennen aikaa ensin istua puun oksalle ennen kuin alkoivat kukkua. Ovatkohan nekin päässeet katsomaan Jim-kanavaa, vai miksi ovat tulleet niin kiireisiksi?

Velipoika kertoi työpaikaltaan linja-autovarikolla parista miehestä, joilla kävellessä kädessä aina oli joku työkalu ja kuulemma kiire. Kiireestä huolimatta he voivat jutella parikin tuntia sellaisen kanssa, joka kuunteli ja jatkoivat tauolle. Tällaisia tekokiireellisiä taitaa löytyä sieltä ja täältä, miettikääpä.

Heikkokuntoinen tätini asuu palvelutalossa, koska ikää jo on ja häneltä on amputoitu jalkakin. Jouduttuaan taas vuodeosastolle hän oli yrittänyt soittaa vaimolleni. Otimme yhteyttä hänen tyttäreensä, joka kävi kysymässä, että mikä oli soiton syy. Täti oli topakasti vastannut: ”Enpä nyt muista, kun on pitänyt niin pirun kiirettä.”

Olen itse yrittänyt päästä liiasta kiireestä luopumalla käsikellosta, enkä kanna aina kännykkää mukana. Jotkut moittivat, kun en heti vastaa, mutta vastaan sitten, kun otan kännyn taas esille.

 Omistan sähköavusteisen polkupyörän ja olin sillä ajelemassa aika vauhtia tätä kotitietä. Tiessä oli kuorma-auton painama kohouma ja mihinkähän minulla lienee ollut niin kiire, jokatapauksessa lensin pää edellä kenttään kuin siipirikko varis. Tähtiä näkyi keskellä päivää, Otavat ja muut sumut. Käsistä lähti nahkaa ja kylki on ollut kipeänä viikkokausia. Hankin turvakypärän.

Eräs kiireetön kaverini inhoaa Kiuruveden keskustassa käyntiä, koska siellä on ”kiire” ja väenpaljous.

 - Minulle tulloo kiristävä panta ohtaan jo kiertoliittymässä. Yritän joutuin suoriutua pois kylältä ja omalla kotitiellä sitten pysäytän auton. Suihkutan kuset lepikkoon laajalle ja … vapaus!

Jukka Samuel 

Tuollainen nimi oli loppuunmyydyllä konsertilla, johon minäkin vaimon usuttamana läksin. Puitteet olivat upeat, sillä musiikkipuolen hoiteli Kuopion kaupunginorkesteri ja esiintyvinä solisteina olivat Johanna Kurkela ja Juha Tapio.
Konsertti oli ns. tuolikonsertti, eli ne jotka olivat hankkineet Kiurusalista ”oman tuolinsa”, pääsivät kokeilemaan tuoliaan ilman lippua. Liput maksoivat 20 euroa, joten monena vuotena pitää käydä konsertissa, ennen kuin tuolin hinta 500 euroa on kuitattu. Sinänsä nerokas rahoitus upealle salille. Mietinkin miten sitä on tultu, tai tultaisiin toimeen ilman kulttuuritaloa?
Solistit esittivät parasta osaamistaan kumpikin omalla tyylillään, se on selvä se.
Juha Tapiolla näytti olevan paljon faneja, ainakin taputuksista päätellen, minä vaan en tykkää hänen tavastaan lausumalla laulaa. Niin juuri, lauluista lausuntaa se oli ja väitän, ettei artistin koko äänialue tule tuolla tavalla esiin. Nykyään monet laulajat käyttävät tuota konstia, esim. Edelman ja Tähkä, enkä tykkää heidänkään lausunnastaan, vaikka kannattajia heillä näyttää riittävän. Kai tuo tyyli on peruja Amerikoista ja sieltä räpp musiikista.
Johanna Kurkela tuli lavalle nättinä, hymyilevänä neitosena, kuin nuolaistava karamelli. Hänellä on uskomattoman korkea ääni, joka vie ihon lähes kananlihalle. Olisi hienoa kuulla hänen laulavan Ave Maria tuolla äänellä. Kuitenkin… luulen… hänelläkin on kypsymistä edessään ja haluaisin olla hänen konsertissaan 10 – 20 vuoden päästä.
Kovasti yleisö taputti esiintyjille ja suurelle orkesterille, vaimoakin jouduin kaksi kertaa turhaan varoittamaan: ”Elä hajota käsiäsi.” Vaimo tykkäsi Juha Tapiosta, joten hakkasi kätensä turvoksiin.
Niin se on, toinen tykkää tytöstä, toinen tytön äidistä.
Jukka Samuel

Huono kuulo

Nauroin nuorempana naapurin Alpon kuulolle, vaikka nykyään olen alkanut ymmärtää asiaa. Jänismetsällä ollessaan Alpo piti käsiä korvillaan lisäkorvina, että kuulisi koiran äänen, ja tutuksi tuli myös hänen kysymyksensä ”mitä se sano?” ja ”täh?”.

Nykyään naurut ovat vähentyneet, kun alan itse olla samassa tilassa kuulon suhteen, tai sitten toisten puhe on käynyt sekavammaksi.

Nuorena kuulin helposti heinäsirkkojen sirityksen ja pyyn vihellyksen, mutta en enää. Heinäsirkkoja en tosin enää ole nähnytkään, mutta pyitä olen, ja ne ovat kyllä mykkiä nykyisin.

Jo nuorena poikana piti olla isän mukana metsätöissä, ja silloinen moottorisaha Mc Culloch antoi äänen raikua ilman turhia vaimentimia, eikä meillä ollut kuulosuojaimiakaan korvilla. Myös kopiton Massey Ferguson -traktori, joka meillä oli ensimmäiseksi, mölysi siihen malliin, että kuulosuojaimia olisi varmaankin tarvittu.

Sellaista se oli siihen aikaan joka paikassa, suojatoimenpiteet ja valistus tulivat vasta vaurioiden jälkeen.

Olin pitkästi alle nelikymppinen, kun paikallinen lääkäri passitti minut Iisalmeen kuulotestiin. Minähän läksin reissuun ja siellä kuuntelin sujuvasti kaikki äänet ja piippaukset, mitkä kuulin korville laitetuista kuulokkeista.  Loppusetvinnässä sanottiin, että minulla on 60- vuotiaan kuulo ja että alahan mennä kotiisi. Mitähän järkeä minua oli käyttää päivä kuuntelemassa piippauksia, kun mitään ei tehty? Vaikka samahan tuo sille, kun olen nyt 59 täyttänyt ja enää on vuosi siihen 60-vuotiaan kuuloon.

Tämä minun lihallinen vaimonikin pitää minua vähäkuuloisena, vaikka enpähän tiedä… naisilla kun on kiire raklattaa liian paljon asioita ja sanoja samaan pötköön. Kuka niitä kaikkia niin tarkasti jaksaa kuunnella? Ennen joulua vaimo muka sanoi: ”Minä tilasin noihin keittiön istuimiin tuolinhuput.” En uskonut korviani: ”Niin kuolinkuvut!” Noo, nauruksihan se meni, mutta teroitin kyllä, miten tärkeää on puhua aina selvästi, eikä suun sisässä mumista.

Olen antanut jonkin verran periksi tässä kuuloasiassa.  Nimittäin kaverini Markun perheen kanssa autossa tuli puheeksi ortodoksisuus ja Markku etupenkiltä kysyi: ”Mitenkä siihen ortodoksikirkkoon liitytään?” En muista, minkälaisen kysymyksen lienen kuullut, mutta vastasin: ”Pittää vain ajella paljon autolla.”

Ei minulla niin huono kuulo ole kuin edesmenneellä Väinöllä. Menin häntä tapaamaan Pyhäsalmen Köpsinrinteelle ja tavattuani kysyin: ”Mitäpä Väinölle kuuluu?” Väinö vastasi: ”Niin niin!” En antanut periksi vaan huusin korvaan: ”Minä kysyin, että mitä Väinölle kuuluu?” Väinö vastasi päätään nyökyttäen: ”Aivan!”

Jukka Samuel

Moi!

Minä olen vierastanut sanaa moi, koska se ei kuulu murteeseeni, mutta on tuota nykyään tullut jonkun verran käytettyä muiden mukana

Vanhimmat veljeni Raimo ja Jorma menivät aikoinaan opiskelemaan invalidisäätiön ylläpitämään ammattikouluun Mäntsälään. Lomalle tultuaan he tervehtivät oudosti, kai tahallaan. Jorma tuli sisälle ensimmäiselle lomalleen ja tervehti: ”Moron”! Katselimme kaikki silmät suurina ihmetyksestä, sillä tuollaista tervehtimissanaa emme olleet kuulleet. Viimein isä vastasi: ”Moro Moro”! Kaikkia muitakin etelän seudun sanoja veljet yrittivät käyttää ja joitakin muistan vielä.

Naapurin vanhapoika Veikko käytteli monenlaisia tervehtimissanoja tilanteen mukaan. Kerrankin sisälle tultuaan hän teki asennon ja sanoi: ”Ei muuta kun hyvvee illanköllykkätä vuan”. Pois lähtiessään taas: ”No hölökyn kölökyn” tai joskus ”Pittää lähtee kottiin astummaan”

Veikko oli ihastunut kummitätiini Eijaan. Eräänä kesäisenä sunnuntaina äitini ja Eija lähtivät käymään kylässä Veikon kotona Tammelassa, tarkoituksena kuunnella Jumalanpalvelusta radiosta. Meillä ei vielä tuolloin ollut radiota, mutta Tammelassa oli akulla toimiva radio. Tammelan pihalle saavuttuaan he tapasivat Veikon ja hänen äitinsä Kaisan ulkosalla. Veikko ilahtui silminnähden ja hökäisi erikoisen tervehdyksen: ”Sieltähän se tulloo se minun viimekesänen akka”

Eija karahti punaiseksi ja sopersi: ”En ole tietämäni mukaan kenellekään lupautunut viime kesänä, enkä muulloinkaan” Kaisa harmistui ja alkoi moittia poikaansa: ”Sinähän se tuas oot pöllö, eihän sitä nyt neiti-ihmistä sua akotella” Vieraille Kaisa jatkoi kättelyn yhteydessä: Ei piä Eijan pahastua, ne nuo minun poijat ei ossoo naisten seurassa oikeita sanoja, kun eivät monesti ehki näe naisia”

On sanottava, että pojat Veikko ja Toivo olivat viisaita, työteliäitä ja käteviä monissa asioissa, mutta eivät todellakaan kauniimpaa sukupuolta monesti nähneet ja käytös oli kömpelöä.

Eräs juoppo mies lähes poikkeuksetta tervehti tavatessamme: Onko sinulla mittään?

Muistanpa nuoruuteni päiviltä tyttösten moikanneen paljon hellemmin, vai muistanenko väärin, vai liekö sitten ollut nykyinen vaimoni, kai sitten

Jukka Samuel.

Mummoni Marjaana on kuollut vuonna 1942. Isäni isä, eli ukkini Jalmari jäi siis jatkosodan aikana leskeksi. Hän asusteli pienessä mökissä, jonka minäkin muistan, noin sata metriä kodistani.  

Neljäkymmentäluvun lopulla ukkini oli päässyt tietöihin Pyhäjärven puolelle ja yökortteerikin oli järjestynyt Männiköllä, leskeksi jääneen punatukkaisen Anni (Emilia) Junttilan luona. Anni oli houkuteltu ensimmäiseen avioliittoonsa jo alle parikymppisenä vanhalle Aappo Vitrille, joka oli muka rikas Amerikan-kävijä, mutta ne rikkaudet olivat sopineet siihen ”Amerikan arkkuun”. Aapon kuoltua hän meni vihille itseään nuoremman Antti Junttilan kanssa. Aviopari oli viettänyt välillä varsin riehakasta elämää. Väkijuomia ja korpikuusen kyyneliä tuli viljeltyä. Kerrankin Anni oli mennyt naapurista lainaamaan kahvikuppia ja kertonut: 

-          Tuli illalla juhlittua, ja napsittiin astiat niin vähiin toistemme ohtaan, ettei löytynyt tänä aamuna kippoa, mistä olisi kahvin ryystänyt.  

Kortteeria pitävä Jalmari ja Anni napautuivat pian toisiinsa, eikä se ole ihmekään, sillä ilmeni, että he olivat vanha hellupari. Jostain syystä tunteet eivät olleet vielä aivan pitäviä, ja Jalmari oli suostunut myymään Annin suutari Väyryselle 30 000 markasta. Sitten Ukki oli tullut katumapäälle ja välitysmiesten kanssa hierottiin uusi sopimus, jonka seurauksena Anni siirtyi takaisin Jalmarin morsiameksi. Sopimuksesta tehtiin paperi, ja Väyrysen asuminen Männiköllä jäi lyhyeksi. 

Kun Jalmari toi ”nuorikkonsa” ensimmäistä kertaa näytille isäni ja äitini luo, niin ensijännityksestä selvinnyt Anni kertoi Jalmarin olleen nuorena ”nopea ja liukas, kuin kärppä”. Oli kerinnyt katsoa kahteenkin koloon yhtä aikaa. Äidille Anni oli supissut kahdenkesken tehneensä Jalmarille keskoset kahdeksantoistavuotiaana ja yhteen olisi menty, vaan kun ”se” Marjaana työntyi väliin. Anni piti selvänä sitä, että mies pitää naisella olla ja naurahteli: 

-          Jos Jallusta aika jättää ennen minua, niin ei kun uusi nahka vaen parkkiin.  

Kihloihin mentiin tämän tutustumisreissun päätteeksi. 

Alkuhankaluuksien jälkeen ukkini kävelytti Anninsa Pyhäjärven kirkolle vihittäväksi ja pappi sanoi aamenensa. Ukki keräsi kampevähänsä ja siirtyi Männikölle yhteiseen kotiin. 

Anni oli laajaluonteinen piippumuori. Esimerkiksi ”tummista” hän tykkäsi ja heikäläisiä vierailikin Männiköllä usein, joskus olivat viikon koko reellinen. Heiltäkö lie Anni oppinut povaamaan vai mistä, mutta povaamista hän harrasti taitavasti ja entinen naapuri, Pekka, muistelikin häntä povarimummona. Mutkavartista piippuaan hän poltteli pääasiassa iltaisin kamarissaan. Ensin separoi maidon ja sitten oli piipun vuoro. Piiputtelu oli välistä sellaista tupsuttelua, ei vetäissyt henkeen asti. 

                 Vanhin veljeni Raimo vietti nuorena päivän poikineen ukin ja Anni-mummon luona ja koki siellä monia mystisiä tapahtumia. Kerrankin mummo oli paistanut nisulettejä. Kun pullat olivat paistuneet, niin mummo otti tulikuumat pellit paljaisiin käsiinsä ja kantoi ne pöydälle. Raimo suu auki tietysti kysymään: 

-          Eikö teijän käsiä polta? Ne pellithän ovat tulisia! 

-          Ei tuli omiaan polta.  

Ukilla oli Turva-niminen koira. Rodultaan suomenpystykorva, uros. Raimo kertoi koiran olleen eräänä talvena monta päivää kärpiäisissä, niinpä Anni-mummo oli ottanut piilostaan koiralta otettuja karvoja ja vienyt ne karjaladon seinään porattuun vintilänreikään. Sen jälkeen oli kiertänyt puutapilla karvat tiukkaan ja sanonut: 

-          Alahan tulla Turva kotiisi sieltä narttuin luota. 

Muutaman tunnin kuluttua koira oli ilmestynyt Männikölle. Annin mukaan tapin tiukkuudella voi säädellä, miten kova hätä koiralle tulee kotiansa. Myös kaikkien lehmien karvoja oli tallessa ja siihen aikaan kun ei ollut aitoja, vaan lehmät ruokailivat ”metänväljässä” niin mummu käytti vintilänreikäkonstia silloin, kun lehmät eivät muistaneet lypsyaikaa. Arvaahan sen, että eläimet juoksivat häntä koholla lypsypaikalle. 

Outoa oli myös se, kun Männikölle ostettiin lehmä, niin Anni läksi illan päälle lehmäntulojälkiä takaisinpäin ja käänteli jokaisen jäljen nurinpäin. Selitys oli järkeenkäypä. 

-          Kun jälet käännetään nurin, niin lehmä ei ossaa entiseen kotiinsa. 

Männiköllä eleli myös suurikokoinen kissa, Harri. Kissa oli väriltään punainen, eikä tykännyt lapsista. Raimo kertoi, että Harria sai silittää vain päästä ja selästä puoleen väliin asti. Jos meni silittämään taempaa tai muualta, niin kynnet alkoivat viuhua. Vanhemmiten kissan maha kasvoi niin suureksi, että kissa osittain veti sitä perässään. Kun kuulokin heikkeni, niin Harri seurasi suu auki Annia ja Anni syötti kissaa lusikalla. 

                 Eräänä kesänä tehtiin Männiköllä saunavastoja talven varalle. Kaksi vastaa sidottiin päistään yhteen, että ne voi ripustaa orteen roikkumaan. Raimo oli tietysti touhun kihona. Anni-mummo alkoi syytää näitä vastoja mökin katolle ja seuraili tarkkaan vastojen kierimistä maahan asti. 

-          Minkä takia työ viskelittä vastoja katolle, mikä taika siinä on? 

-          Katonpahan onko Aaro pysynnä uskollisena tytölleen siellä Helsingissä, vai onko männä horkkimaan kaupungin hepsankeikkoja. 

Aaro oli ukin nuorin poika ja muuttanut Helsinkiin kirvesmiehen töihin. 

Anni mummo eräänä sunnuntaina.

Haapamäellä oli kauppa, Kokkola-nimisessä talossa, jonne Männiköltä oli matkaa noin neljä kilometriä. Eräänä talvena kuutamoyönä Anni palaili kotiansa ja kerkesi matkan puoliväliin Jänismäelle. Suurten kuusten kohdalla kuului humahdus, kun silppukone humahtamalla lensi kuusen latvaan alkaen käydä suurella ulinalla, ja silput lentelivät ympäri puuhun ja lumihankeen ympärille. Anni tietysti säikähti pahanpäiväisesti ja juoksi ”sydän kintaan peukalossa” Männikölle. Ukki pelkäsi jo Annin seonneen, vaan kun aamulla porukalla lähdettiin Jänismäelle, niin hymyt hyytyivät. Suuren kuusen ympärillä oli tosiaan silppuja kuin puun latvassa olisi silputtu. Outoa on että vielä haastatellessa silloisia naapureita, niin kasvot totisina kuului: 

-          Kyllä siellä oli niitä silppuja rikkumattomalla hangella ja pelottava asia se oli! 

Anni ja Jalmari olivat aika sopuisa pari. Joskus ärähdeltiin, kun asia vaati ärähtämään. Männiköllä pidettiin kahta – kolmea lehmää, näiden tekemät mullikat ja kasvattipa Anni aina jouluksi suuren sian. Raimo muisteli, että ukki joutui kerran käyttämään lehmää sonnilla vähän kauempana, vaikka lehmän kiimakaan ei ollut kirkossa kuulutettu. Kun ukki sitten reissunsa tehtyään saapui hikisenä pirttiin, niin Anni heti kyselemään: 

-          Hyvinkö se astutusreissu … 

-          EI SUVANNA, Ukki karjahti Annin kysymyksen poikki. Asia ei kaivannut enempiä selostuksia ja iltapäiväkin meni hiljaisuuden vallitessa. 

Kyllä Annista luonnettakin tarpeen tullen löytyi. Tällä seudulla eleli eräs miehistä tykkäävä nainen, Alli nimeltään, jonka luona kävi miehiä ”iloitsemassa”. Kerran Alli erehtyi menemään Männikölle ja varomattomasti oli vihjannut Jalmarille jostakin maksusta. Anni kuuli tämän ja Allin maineen tietäen ratkaisi asian lyömällä leipälapiolla Allia päähän. Alli ressukka hyppäsi ulos, ja kiire oli vielä ulkonakin. 

Kun nyt tämä juttu sivuaa ”harmaata aluetta”, kuten Raimo aina sanoo, niin on kerrottava erään Jaakon juttu. Jaakko on juttumiehiä ja aikamoinen koiranleuka, joten on syytä ehkä epäillä… ”Jaakko ja Aaro olivat yöpyneet Männiköllä ja nukkuneet pirtin lattialla. Jalmari ja Anni tietysti nukkuivat kamarissaan. Ennen puoltayötä kamarista oli alkanut kuulua ”joopas – eipäs, joopas – eipäs” -sipinää. Pienen hiljaisuuden jälkeen sitten kuului Jallun öyhkäisy. 

-          Pojottakkoon sittä pystyssä koko yön!  

Tämän öyhkäyksen jälkeen kuului sissittelyä ja asiat alkoivat lutviutua ”joopas, joopas” -suuntaan.” 

Minä pääsin neljävuotiaana käymään isän kanssa Männiköllä. Oli talvi ja ajoimme hevosella askeltietä tuon viisi – kuusi kilometriä. Vain puolitoistametrinen Anni-mummo käyttäytyi kuten hyvät mummot käyttäytyvät, silitti poskia ja toi heti maitoa suuren lasin sekä nisupalasen käteen. Annin nisupalat eivät olleet mitä tahansa ohkaisia siivuja, vaan neljä – viisi senttiä paksuja paloja. Tuo kerta oli ainoa, jolloin näin ystävällisen Anni-mummon. Sitten syyskuussa 1957 tuli kuolonviesti, Anni oli löydetty kuolleena ojasta. 

Edellisenä iltapäivänä Männiköllä kävi eräs vieras mies. Otettiin jonkun kaupan harjakaisiksi muutama kuppi viinaa. Illansuussa Anni läksi ilmeisesti johonkin naapuriin, mutta ennen lähtöään kätteli Jalmarin ja sanoi ”hyvästi nyt sitten”. Jalmari oli luullut Annin pelleilevän noiden kupposten vaikutuksesta ja vastannut ”hyvästi, hyvästi”. Kun Anni ei palannutkaan, niin lähdettiin häntä hakemaan, mutta ei sinä iltana löydetty. Aamulla kuuden aikaan Anni löytyi veräjän vierestä ojasta, pää vedessä. Viranomaiset kutsuttiin luonnollisesti paikalle tutkimaan asiaa. Naapurissa edelleen asuva rouva Jäntti oli tuolloin vielä nuori nainen ja muistaa asian vielä hyvin. 

-          Kun vainajaa kannettiin miehissä viltin sisässä, niin pitkä punainen tukka vain viisti maata. 

Jäntti oli luvannut Annille aikaisemmin laittavansa tämän hautauskuntoon, jos sellaista tarvitaan. Niinpä Jäntti pesi lupauksensa mukaan vainajan, kampasi kurasta pestyn tukan ja vaatetti arkkuun. 

Seuraavana päivänä olivat pirtissä ukki ja hänen luokseen saapuneet aikuiset lapset Veijo ja Anna-Liisa. Ukki otti pöydältä nahkapussin, jossa olivat Annin kortit ja laittoi sen Amerikan-arkkuun. Samassa alkoi ulkona tuulla voimakkaasti, niin voimakkaasti, että ikkunat ja ovet repiytyivät auki. Kaikki säikkyivät ja ukki sanoi laittaessaan ikkunoita kiinni: 

-          Taitaa olla viisainta polttoo nuo Annin kortit. 

Nyt 80 vuotta täyttänyt Anna-Liisa kertoi Annin olleen verraton korteista povaaja. 

-          Olin kolmissakymmenissä, kun Anni minulle povasi, että elät aika vanhaksi, sinulla on kaverina joku maajussi, mutta et mene sille. Menet naimisiin myöhemmin vaalealle miehelle, saat lapsen, mutta aika kauan joudut leskensänkyä makaamaan. Kaikki tämä on käynyt toteen. 

Annin ruumiinavauksessa todettiin hänen sisällään olleen suuri kasvain ja hän oli kuollut johonkin kohtaukseen ennen ojaan suistumistaan. Anni-mummon poismenosta tulee tämän vuoden syyskuun seitsemäs päivä kuluneeksi viisikymmentä ja syntymästäkin jo 120 vuotta. 

Ei sillä ole lapselle merkitystä onko mummo ”oikea”, vai myöhemmin sukuun tullut. Jos mummo käyttäytyy lapsia kohtaan kuten Anni-mummo, niin lapsi pitää hänestä ilman ehtoja. Näin on minulle ja minun sisaruksilleni käynyt. 

Jukka Samuel

Naapurin Tiina- muorin hautajaispäiväksi sattui kohtalainen pakkaspäivä. Tuttuja ja vähemmän tuttuja oli saapunut hevosilla, suksilla ja jalan vainajan kotiin Rinteelle. Hevoset syödä rouskuttivat rekien edessä ja loimet selässään navetan kupeella. Vainajan avattu arkku oli laitettu portaiden eteen perunalaatikoiden päälle, ja arkun ympärille levitetty kuusenhavuja aika laajalti.

Olin tuolloin vielä alta kymmenvuotias poika ja källäilimme veljieni ja muiden poikien kanssa ulkona ja sisällä. Taisimme kulkea edestakaisin liiankin usein, koska äitini punautteli päätään meille ja sähähteli kieltojaan.

Tiina vainaja oli mielestäni aina ollut vanhan akan näköinen, hampaaton, pitkänenäinen ja maahan asti ulottuva hame päällään tuikeasti katseleva nainen. Muistan kun hän kerran lähti tulemaan lammashaan läpi kotiini. Minä ja Matti veljeni olimme opettaneet pässiä pökkäämään emalivatiin ja se oli jo kerinnyt isän pökätä nurin ennen Tiinaa. Näimme Tiinan tulevan noin puolivälissä aitausta, kun pässi lasautti hänet nurin, niin että vain hame hulmahti ja aikamoinen huutokonsertti alkoi kuulua.

Kerran taas Tiina tuli pyyheliina punaisena verestä meille, sormi oli jäänyt hevosen riimun väliin jotenkin ja hevosen kiskaistessa sormen pää oli irronnut. Kun pyyhe otettiin pois, niin sormen päästä tuli pitkä verisuihku lattialle. En muista, miten verentulo saatiin lakkaamaan, mutta saatiin kuitenkin.

Muutama vuosi ennen loppuaan Tiina kai dementoitui tai verisuonetko lienee kalkkeutuneet, jokatapauksessa Anna, hänen tyttärensä kyhäsi pirtin alasta noin kolmasosan verran olevan häkin. Häkkiin sopi sänky, pieni pöytä ja liikkumatilaakin oli. Tällainen järjestely oli välttämätön, koska Tiina karkaili ja kerrankin sytytti tulet keskelle lattiaa matoista.

Tiina piti kissastaan Pitkutista ja meillä on kuva, jossa hän rinteen portailla kuppi kädessään huutaa: Pitkut, Pitkut…

Hautajaisiin oli tullut kutsuttuna myös Kaisa, joka oli Annan kanssa pahoissa väleissä juoru ja kontihtemisasian tähden. Anna seurusteli sota-aikaan erään miehen kanssa ja tälle miehelle Kaisa oli kirjoittanut, ettei Annan kanssa kannata seurustella, koska nainen on pahasisuinen, eikä tule kenenkään kanssa toimeen. Mies näytti kirjeen Annalle, eikä muuta tarvittu, Kaisan ja Annan ystävyys oli mennyttä kalua lopullisesti.

 Kahvinjuonnin välissä Kaisa tarjosi Annalle rahaa sopiakseen riidat kai, mutta Anna kiireisenä pää pystyssä, mutta kohteliaasti vastasi

-          Ne asiat ovat erikseen, Teillä ei ollut riitaa äitini kanssa ja siksi olette tervetulleet hänen hautajaisiinsa. En missään nimessä suostu ottamaan rahaa.

Me pojat menimme taas ulos ja lämpimiksemme aloimme hyppiä kukkotappelua, mutta se loppui lyhyeen, kun Anna tuli portaille ja komensi:

-          Että iliättäkii häpästä vainajan hyppimällä kukkotappelua arkun ympärillä.

Lopetimme tietysti päät nyökässä, eikä asiasta seurannut pahempia, eikä vainajakaan näyttänyt pahastuneen, pitkä leuka vain näkyi arkun reunan yli.

Hautaussaatto tapahtui hevosraitona ja kävellen. Anna käveli koko matkan, noin neljä kilometriä, ensimmäisen reen vieressä, jossa arkku oli.

Koivujärven hautausmaassa Stiina lepää.

Jukka Samuel

Kaunis kesäilma ja ilta ne saavat meidät miehetkin haaveellisiksi ja hieman romanttisiksi. Nimittäin veljeni  vaimo tuli kertoneeksi, että veli oli peräti pussannut häntä. Pidin pienen puhuttelun kahvipöydässä vel-jelleni.- Minä oon pitännä sinua jämeränä miehenä, ja mänet tuossa iässä (61v) pussoomaan nuin vain. Voi hellanduudeli ja Tena-Ladyt sentään. Minä kerron äitille!!Velipoika häkeltyi pahemman kerran ja yritti  kierrellä sekä tehdä tyhjäksi asian.Parasta kai se on katsoa omaankin peiliin…Oli heinäkuuta kuusikymmentäluvun loppupuolella, kun läksimme velipoikani Markun kanssa Koivujärven lavalle tansseihin. Kulkuneuvona oli kopiton traktori, Ferguson 65. En ollut vielä koskaan tanssinut, jotenka Markku nohitti:- Mänet vaen tytön etteen ja sanot että saanko luvan, sekä vielä virnuili että – Pyyä samalla suatille!Tanssiporukkaa oli tullut aika mukavasti ja ihailin mm. Mannisen Toivon keveää polkan ja jenkan taitamista. Hän nosteli jalkojaan korkealle tanssin pyörteissä, kuin ohimennen ja puhui sekä vitsaili samalla. Myös paikallinen “Väpe” tanssi hienosti, varsinkin jenkkaa, nuoresta iästään huolimatta. Eräälle tangolle minäkin uskaltauduin hakemaan yhtä sievää tyttöä, enkä pettynyt, vaan tanssimme pois tiehesä muiden seassa. Tyttö oli kotoisin Niinimäeltä, eikä ollut moksiskaan vaikka astuin monta kertaa hänen varpailleen. Hain tyttöä toisellekin tangolle ja kysäisin sitten silmät kiinni:- Saisinko saattaa sinut kotiisi? Minulla on traktori…tuota…
- Saat, vastasi tyttö ja puristi kädestä.Senhän tietää, että tuossa vaiheessa sydänalassa tuntui kuin höyhenen sivelyä. Markku oli yllättyneen näköinen kun napotimme traktorin luona odottamassa. Eipä siinä muuta sitten kuin lähdimme taipaleelle. Markku laittoi mölyä pellin alle ja me tytön kanssa istuimme rapasuojan päällä. Ennen kuin tietä piti kääntyä Huutoperälle päin vasemmalle, tuli lehmä vastaan keskellä tietä ja alkoi säikkyneenä juosta traktorin edessä. Sitä ei usko ennen kuin näkee, kuinka kovasti lehmä voi pinkoa pakoon. Sorkkia näytti olevan kymmeniä ilmassa ja pitkät riippatissit moikuivat missä päin kehoa milloinkin. Lehmä päästeli lisäksi eläimellisiä örähdyksiä. Meitäkös hupsuja nauratti, että olimme pudota kyydistä. Onneksi lehmä paineli risteyksestä Kiuruvedelle päin, kun me käännyimme Huutoperälle. Olihan vietävä kolmas pyörä, Markku kotiini. Velipoika jäi kateellisen näköisenä koulun kohdalle, kun pääsimme kahdestaan jatkamaan. Onneksi lehmä oli jo häipynyt tieltä, kun ohitimme risteyksen. Nousimme hiljalleen Jysynmäen päälle, ohitimme hautausmaan ja käännyimme Lehtoovenahon risteyksestä Niinimäelle päin. Oli jo heinäkuun loppua, niinpä notkelmissa oli jonkin verran sumua ja aika kylmää, mutta sitten välillä tuli lämmin henkäys paikasta riippuen. Vilkuilimme toisiamme ja aina kun katseemme kohtasi, tyttö hymyili. Viimein tuo pyöreästi 10 kilometriä tuli ajetuksi ja pysäytin Ferkun tien laitaan, mäen alle.- Ei voida mennä paljoa lähemmäksi kotia, muuten isä voi tulla antamaan kiireen voijetta, tyttö sanoi.

Lähellä tietä oli kaivo, sellainen puukansi päällä, ja sen luo kävelimme. Siinä kaivon vieressä sitä sitten suudeltiin, ai… ai… Tytöllä oli sellaiset hunajaiset persikkahuulet, lämpimät ja kosteat. Olikohan tyttö laittanut huulipunaa? Nimittäen huulilla tuntui lievästi makealta ja minulla häivähti muistikuva suklaalla päällystetystä vohvelipatukasta, joita siihen aikaan myytiin Rixraxin nimellä. Huulten reunoilla oli häivähdys voimakkaammasta mausta, niin kuin kissanpissi tai pippuri. Kokonaisuutena kuitenkin huulet olivat kuin huljutettu kukkain meellä, ai… ai…
Lähteäkin piti sitten ja tulin puolipyörryksissä hökäisseeksi “Hyvästi.” Tyttö vastasi “Hei, hei…”
Matkan aikana vasta aloin moittia itseäni:

- Kyllä olin pöllö, kun sanoin hyvästi. Kylläpä osasinnii olla pöllö. Jo sitä pittääkii olla pöllö ja sannoo että hyvästi.

En tuota kauan murehtinut, vaan kokeilin tasaisin välein huuliani ja puhelin: “Nyt sitä on pussattu, he he …On kokemusta…”
Aamulla kotona katselin huuliani pienestä taskupeilistä ja ajattelin, että ei ole nuokaan huulet ihan synnittömät enää. Ajanoloon kerroin kaverilleni Jokelan Markulle salaisuuden. Markkua asia kiinnosti, niinpä hän kyseli:

- Pitikö tyttö silmiä kiinni pussatessa? Höprehtikö huulillaan niin kuin hevonen leipäpaloja käestä? Työnsikö huulet pitkälle? Imikö? Työnsikö kielen suuhun?

Vaikka suomalaiset miehet vierastavat liian imeliä sanoja, niin sanon tämän kerran, että ensisuudelma oli ihana kokemus.

Muistelimme tässä kerran vaimon kanssa omia nuoruusmuistojamme, ja eikös vaan hän sanonut:

- Sano minulle jotain hempeää!
- Röyhelö.

Jukka Samuel

  2010 kovien pakkasten aikaan.

Kylmää on riittänyt joulu- ja tammikuussa kuin ennen vanhaan. Villahousut tuli kaivettua esiin ja muitakin talvitamineita. Niitä ei ole menneinä lauhoina talvina tarvinnut ja nyt sitten kyllä tarvitsee. Eräskin mies Kiuruvedellä kertoi hänellä olevan päällään kaikki omistamansa vaatteet.

Kotona olen ahkerasti lämmittänyt uuneja sähkön säästämiseksi ja onhan uunilämpö paljon mukavampaa kuin sähköpattereista tuleva. Hankaluutena on ollut vaimon kanssa päästä yhteisymmärrykseen lämpötilasta. Minä tykkään lämpimästä ja vaimo viileämmästä, sulaa kuulemma kuin voi pannussa ja ähisee ja hikoilee. Eräänä iltana en lämmittänyt, ja oli kova 30 asteen pakkanen. Vaimo rupesi tyytyväisenä nukkumaan, mutta minä puin päälleni kahdet alusasut ja toppaliivit, villasukat, pari täkkiä ja vielä piti yöllä hakea pipo päähän. Aamuyöstä kävin nappaamassa ilmalämpöpumpun päälle, se kun tuli muutama vuosi sitten hankittua ja on hyvä lämmön tuottaja.

Vesipumppu jäätyi kerran ja sinne pumppukoppiin laitoin lämpölampun pienen patterin lisäksi. Kopin oveen laitoin karvalankamaton pätkän, eikä ole sen jälkeen vedentulo katkennut.

Olen tässä miettinyt, että miten ihmeessä miehet ovat kestäneet talvisodassa, pakkasta on tuolloin ollut jatkuvasti 30-40 astetta ja vielä on pitänyt väistellä luotejakin. Onhan siellä tietysti ollut pakko ollakin, ja siihen aikaan ihmiset ovat eläneet hatarammissa asunnoissa kuin nykyisin, joten oli totuttu kylmään ja siltä suojautumiseen.

Tätini mies luetteli aikoinaan, mitä hänellä oli päällä käydessään kovalla pakkasella Iisalmen Alkossa ja maisteltuaan tuotteita: ”Aluspaita, paita, villapaita, turkisliivit, pikkutakki ja pomppa”.

 Muistan lapsena kotonani kaikilla olleen villapaidat päällä iltaisin ja villasukat jalassa. Pakkasaamuina pirtti oli koleahko, mutta isä heti herättyään laittoi uunin lämpiämään ja hyvinpä tuota selvittiin. Yleensäkin lähdettiin aikamoisella pakkasella metsätöihin eikä työssä kylmä tullut.  Kulkuvälineenä oli hevonen, eikä se tehnyt tenää pakkasella, kuten moottorille voi käydä. Isompana poikana kuljimme veljeni kanssa mopolla metsäautotietä savotassa ja kerrankin mopon kaasuttaja jäätyi. Ei auttanut kuin kusta vähän kaasuttajan päälle, ja se sitten kyllä auttoikin pari kilometriä eteenpäin. Sitten tietysti kustiin lisää ja matka jatkui.

Kyllä sitä vaan nykyisinkin kaikkea keksitään pulmiin. Eräs kaverini sanoikin osuvasti, että ”mikään ei ole niin viisas kuin ihminen”.

Jukka Samuel

Elämän vimma

Serkkuni Laura oli kaunis kiharatukkainen sairaanhoitaja. Hän heläytti herkästi nauruja silmät viiruina ja somat pisamaposket hehkuen.  Naimisiin Laura meni noin kolmekymppisenä, itseään ainakin 10 vuotta vanhemman Jarin kanssa.

En ollut Lauran kanssa paljonkaan tekemisissä, ennen hänen naimisiinmenoaan. Eteläsuomessa asuvat ja siellä naimisiin mennyt pari ilmestyi kerran kotiini kertoen olevansa häämatkalla ja tutustumassa lähisukulaisiin paremmin. Jari oli hiljaisempi kuin lapsenkasvoinen Laura, mutta se rakkaus loisti kummankin silmistä, siitä ei voinut erehtyä. Lauran isä, jo kuollut setäni Aaro, oli syntynyt kotitanhuavilleni aikoinaan ja muuttanut työn perässä etelään. Yhdessä katselimme ja puhelimme sedästäni ja suvun historiasta täällä. Meni aikaa vuosi pari, ennen kuin kuulin Lauran odottavan lasta. Hän oli saanut hormonihoitoja, kun lasta ei alkanut kuulua ja biologinen kello raksutti kaiken aikaa. Jari ja Laura saivat esikoisekseen poikalapsen, joka kastettiin Santeriksi.

Seuraavaksi tulikin yllättäen tyrmäävä tieto, Lauralla oli havaittu rintasyöpä. Liekö hormonihoidot avittaneet syövän syntyä vai mikä, mutta raskausajan loppupuolella toinen rinnoista paisui isommaksi ja kovemmaksi mutta kaikki epäilivät vain maidontuotannon heräämisen olevan syynä rintojen erilaisuudelle. Tilanne oli jo kerinnyt niin pitkälle, etteivät lääkärit katsoneet voivansa leikata. Annettaisiin vain kipulääkitystä.

Olen aina ollut kiinnostunut elämän tarkoituksesta ja tuonpuoleisista asioista. Niinpä on tullut luettua rajatietoa kuolemanlähikokemuksista ruumiistairtautumisesta ja senkaltaisista asioista. Oli tiedossani eräs mies Sotkamossa, joka kuulemani mukaan pystyi välittämään parantavaa voimaa. Sain tämän tiedon välitettyä Lauralle veljeni vaimon kautta. Laura otti heti yhteyttä ja sovimme lähtevämme yhdessä Sotkamoon. Viikon sisällä pariskunta saapuikin, olivat jättäneet Santerin hoitoon käynnin ajaksi.

”On vaikea uskoa lääkäreitä, haluan elää, minulla on pieni lapsi, ei ole kipuja ja tunnen eläväni elämäni parhaita vuosia” Laura kertoi, ja vaikeaa oli meilläkin Anulla ja minulla käsittää hänen olevan vain askeleen päässä kuolemasta. Sotkamossa meitä vastassa oli ikäiseni mies, joka puhelimessa kertoi kaiken perustuvan korkeamman voiman välittämiseen, eikä hänellä ollut muuta kuin tuo välittäjän tehtävä. Mies johdatti Lauran sisälle kotiinsa. En käynyt sisällä, mutta näin ovesta hoitopöydän, jollainen on hierojilla. Hoito kesti vajaan tunnin ja läksimme kotiinpäin. Ei Laura paljon hoidosta kertonut, mutta itseluottamus oli selvästi vahvistunut.

Meni kuukausi kun Laura soitti iloisena käyneensä sairaalassa ja oli otettu uudet röntgenkuvat. Kuvissa oli nyt näkynyt lähes puolta pienempi kasvain ja ihmettelevät lääkärit olivat kertoneet, ” emme tiedä mitä ihmeellistä on tapahtunut, mutta nyt on tilanne sellainen, että voimme leikata”

Rinnan poistoleikkaus suoritettiin pikaisesti ja käsittääkseni myös imusolmukkeet poistettiin. Laura toipui hyvin ja tuli meille käymään perheensä kanssa. Enpä ole ennen nähnyt niin säteilevää onnea ja suurinta rakkautta kuin Lauran koko olemuksesta loisti hänen hoitaessaan poikaansa. Syöpäsoluja ei enää ollut lainkaan.

Ajan myötä tuli taas huonoja uutisia, syöpä lähti liikkeelle tehden etäispesäkkeitä. Laura tuli meillä taas käymään, hän oli ottanut minut  ja vaimoni luotetukseen ja kävimme läpi hänen pelkojaan ja kaikkea mitä luopumiseen liittyy. Laura sanoi ammattikavereidensa pitävän keuhkosyöpää v…maisena  tapana kuolla. Hautajaisuniakin oli tullut jo uniin.

 Kävimme yhdessä mm. Pyhäsalmessa ekumeenisessa keskuksessa, jossa veli Risto ja Maxi rukoilivat Lauran puolesta. Pyhäkösssä oli vainajien pöytä ja sanoin Lauralle hänen voivan sytyttää sinne kynttilän ja sanoa poismenneille mitä mielenpäällä on. Laura katseli ikoneita ja sanoi tällaisen olevan hänelle nyt tarpeen. Kerran hän soitti kertoen korujen vaihtuneen risteihin

Monta kertaa saimme Lauran vieraaksemme, Hän kävi Iisalmessa energiahierojalla ja kerran joutui viettämään pari päivää Kiuruveden terveyskeskuksessa hengenahdistuksen vuoksi, tuskiakin oli. Viimeisen kerran näin serkkuni, käydessäni veljeni kanssa hänen kotonaan. Vein siunatun Pyhän Nikolauksen ikonin hänelle viimeiseksi lahjaksi. Kyllä serkusta jo näki, ettei hän oikein enää jaksanut hoitaa lastaan.

Viimein tuli kuolinsanoma, Laura oli päässyt pois tuskistaan.

Olimme vaimoni kanssa saattamassa serkkuani. Pahalta tuntui katsella pientä Santeri-poikaa, joka juoksenteli arkun ympärillä. Siunauksen jälkeen Laura vietiin tuhkattavaksi. Olin kirjoittanut muistelman ystävyydestämme ja kokemuksistamme, jonka sitten jännittyneenä luin muistotilaisuudessa. Pyysin siinä mm. Jaria käyttämään Santeria luonamme, että voisimme käsitellä sukulaisuuttamme ja sukumme juuria. Monista sairauksista kärsivä Jari onkin lähes joka kesä tullut kylään Santeri mukana. Pojasta on kasvanut komea ja vilkas nuorimies.

Oudot jäljet

Onpa sitä tullut kaikenlaisia jälkiä seurattua, tähän ikään mennessä. Pääasiassa riistaeläimen jälkiä, metsästäjä kun olen, mutta ainakin armeijassa ollessa tuli katseltua yksilahkeisenkin jälkiä.  Olin ollut lähes kuukauden ilman lomaa armeijassa, samoin kuin kaverinikin. Tuohon aikaan ei niin vain päässytkään lomille, niinpä ruokalassa työskentelevät meitä huomattavasti vanhemmat naiset alkoivat näyttää hyvinkin kiinnostavilta. Kerran ruokalan sivuun oli jätetty naisten pyörä nuin vain seinää vasten ja sehän me sotilaanalut huomattiin. Kehimme pyörän ja arvailu alkoi:

-          On pojat, naistenpyörä.

-          Ja varmaan on naisen alta jiännä tuohon, kaekilla Kapiaisillahan on miestenpyörä, Kuopion poika arveli.

-          On muuten jo vanhempi nainen joka tätä on ajanut, täsä satulasa on aika tuikia haju, totesi eräs satulaa nuuhkinut Oululainen poika.

-          Katsokaa jälkiä, ne menee tuonne oikealle.

Kymmenkunta meitä oli, jotka ryhdyimme seuraamaan jälkiä hiekassa. Oikea kantapää kulkijan kengästä lienee ollut kuluneempi kuin vasen, koska multapaikassa siitä jäi suppeampi monttu, kuin vasemmasta. Päättelipä eräs Kestilästä ollut jäljistä enemmänkin.

-          Painoa täytyy olla vähintään kahdeksankymmentä kilua, on sen verran syvälle painuneet ja näjettekö kun siipijää oikeaa jalkaansa sisäänpäin, enemmän kuin vasenta. On selvä takapimppi.

Jäljet johtivat ruokalan taakse ja siellä tehdyn vauhtimutkan jälkeen sotilaskotiin. Siihen jäljitys sillä kertaa päättyi. Emme tietäneet kenen jäljistä oli kysymys, mutta jo seuraavana päivänä kaverit kertoivat naisen nimen. Senja, tykkikomppanian isomahaisen vääpelin rouva oli kyseessä.

Sellaista se naisenpuute, tai näkemisenpuute nuorella pojilla teettää. Loppujen lopuksi pääsin seuraavana viikonloppuna ensimmäiselle lomalle, ja Senjan jälkien suurin kiinnostavuus katosi, puhumattakaan naistenpyörästä.

Jukka Samuel

MISTÄ NIMEN SAANUT

Poikasena vielä ollessani, kastoimme minä ja sisarukseni kerran kissan. Minä pitelin kissaa, Matti ja Margit olivat joomiehenä ja Markku kumosi kauhallisen vettä killin niskaan lausuen: Se on Mokki. Kissa otti äkkilähdön, mutta säilytti nimensä. Mokista tulikin hyvä hiirikissa, ainut huono puoli oli, että paskanti sisälle. Tuollaisesta ominaisuudesta varsinkaan isäni ei tykännyt yhtään ja muistan pari kertaa hänen työntäneen Mokin päätä paskaan opiksi, mutta taisi olla vääränlaista oppia, kissa jatkoi entiseen tyyliinsä. Isä ei käyttänyt konfliktiaikoina Mokki nimeä, vaan sellaisia kuin paskarana ja harvahammas. Lisäksi hän uhkaili viimeisellä aterialla, mutta ei raskinut kissaa tappaa, koska se oli meille niin tärkeä.

Pyhäjärven Kuusenmäeltä toin kerran naaraskissanpennun pojilleni. Kissan turkissa oli kerta kaikkiaan kaikki synkät värit sekaisin, eikä parhaimmalla tahdollakaan voinut killiä sanoa kauniiksi. Useimmat vieraat purskahtivat nauramaan nähtyään eläimen, niinpä annoimme nimenkin ulkonäön perusteella: Märännös.  Pennusta kehittyi armoton hiirikissa, oli sisäsiisti, eikä pelännyt rottiakaan.  Koska märännös oli naaraspuoli, niin tietysti tuli kiimaan ja tekaisi pennut.  Poikani ihastuivat pentuihin, vaikka olen minä kauniimpiakin pentuja nähnyt, eikä hävittämisestä tullut mitään. Kotiin jätettiin lasten inkutusten myötävaikutuksella yksi pentu, aika paljon äitinsä näköinen. Tulin kerran maininneeksi pentua oksennukseksi ja niin vain tuo nimi jäi elämään. Pari ylimääräistä pentua ujutin naapureihin, vaikka jälkipuintiakin asiasta tuli. Kehuin Pentinahon Veikolle hänen lastensa kuullen urospentua ja emän hyviä pyyntiominaisuuksia. Kun Veikon lapset olivat puolellani, niin pentu sai kodin. Kului kaksi viikkoa, kun Veikko ilmestyi vihaisen näköisenä ovenpieleen, nenäänsä puhallellen ja viiksiään värisyttäen.

 ”Sinähän valehtelit tuosta kissanpennusta, että se on uros”

”No, miten niin? Yhessähän sitä katottiin että se on uros”, vastasin ihmeissäni.

”Sinä sitä enempi katot, minä kun nyt katon, niin löyty kaks persesilimee kerroksittain” Veikko puhisi.

Selvisin tuosta tapauksesta kahvittamalla Veikon hyvästi. Kyseinen kissa teki  monet pennut ajallaan, eikä vieläkään ole pula kissoista, ei Pentinahossa eikä naapureissa.

Jukka  Samuel

ARKANGELISSA
Pääsimme vaimoni kanssa Suomi-Venäjä -seuran retkelle viime tipassa, ensimmäiseltä varasijalta, mutta pääsimme kuitenkin. Pahaksi onneksi edellisellä viikolla putosin talon kattopeltejä uusittaessa ruodelaudoituksen läpi ja kylkiluu murtui. Lääkärityttö arveli vain ”kylkiluiden nyrjähdystä”, joten uskaltauduin reissuun. Linja-auto lähti Oulusta Vartiuksen rajanylityspaikalle, joten ajoimme Kontiomäkeen ja hyppäsimme siinä ystävällisen porukan mukaan.
Rajanylitys sujui kohtalaisen nopeasti ja ajelimme hissukseen hyvää tietä suomalaistenkin rakentamaan Kostamukseen, jossa oli ruokailu tilattu huoltoasemalle. Ruokana oli iso lihapulla paistettujen perunoiden ja salaatin kanssa, nam. Hinnat ovat nousseet viime käyntimme jälkeen, ruoka 12 euroa.
Alkoi körötys kohti Karhumäkeä, jonne matkaa 335 km. Tie ei kehuja kestä, samanlaista kuin Huutoperäntie kelirikkoaikana ja kun urakoitsijalla on ”nahjusaika”.
Reissussa oli mukana Kuusamon korkeudella Vienan Suvannon kylässä 75 vuotta sitten syntynyt Vilho Rohkimainen (Vasseli Rohkimani) ja hän kertoili olleensa seitsemän vanha, kun miliisi vei isän, eikä häntä sen jälkeen ole näkynyt. Isän vienti kai johtui hänen työstään, nimittäin hän kierteli Suomea laukkuryssänä eli laukkurina. Laukkureita kierteli Suomessa parhaillaan ennen sotia noin 1300 miestä ja vaikka työ oli kovaa, niin se oli merkittävä tulonlähde rajan takaisessa Karjalassa. Vilho kertoi laukkurien kiertäneen Ahvenanmaata ja Ruotsia myöten, olivatpa jotkut käyneet Islannissa saakka. Yleensä laukkurit tulivat talveksi kotiin, mutta oli Vilhon isä ollut kerran kuusi vuotta samalla reissulla. Heitä oli joitain ryöstetty ja tapettukin. Useimmat tapot selvisivät ja ”tukkuliikkeenä” toimi Oulun seudulla ”Illikaisen pirtti”. Jotkut nuoret laukkurit rakastuivat soreaan neitoon ja veivät neidon mukanaan, eli Vilhon mukaan ”vaihtoivat tavaran tavaraan”. Tällainen tosin oli harvinaista.
Pakkaskuu, tuiskukuu, maaliskuu, sulakuu, oraskuu… Ville luetteli vienankarjalaisia kuukausien nimiä ja opetti, että sydänkesällä karjalaiset viettävät Lehti – Iivanan juhlaa. Pimiekuun 27. päivä.
Vilho kertoi Kiestingin suunnan taisteluista, jossa suomalaiset jäivät mottiinkin ja tuntuvista miestappioista. Jollain aukealla oli ollut 200 suomalaista kaatunutta ja eräs 60 miehen partio tuhoutunut konekiväärituleen järven jäälle väijytyksestä. Vilho tuli suomalaisten perääntyessä äitinsä kanssa Suomeen ja asuu nyt Oulun lähellä. Reissuun Vilho lähti osaksi tapaamaan siskoaan Arkangelissa ja tapaamaan paikallista valtionarkiston päällikköä saadakseen sukututkimukseensa tietoa omaisten kohtalosta. Mainittakoon, että alkulämmittelyt sujuivat myönteisesti.
Ajelimme läpi harmaiden kylien, kuin lapsuudestani, vaikka enemmän silloin maalia käytettiin. Bussin tie kulki Elias Lönnrotin tutuksi tekemien karjalaisten runokylien kautta. Alkuperäisessä kunnossa olevat suot ja rimmet hurmasivat mieleni. Jotkut suot olivat lähes silmänkantamattomia, pieniä ja suuria lampia siellä täällä, pieniä käkkärämäntyjä ja pystyyn kuolleita puita välillä määrättömästi. Kostamuksen lähistöllä oli suuria kalliomuodostelmia soilla, kuin saaria. Vedet olivat järkeään kirkkaita, vaikka kylät ovat järvien ja jokien varsilla. Ennen kotiseudullanikin oli tällaisia soita, mutta ei enää ojituksen ansiosta. Suomessa järvet ovat rehevöityneet mielestäni vain ojituksen vuoksi. Lapsena Koivujärven pohjoispäässä jäi katiskan päälle puolitoista metriä vettä, nyt ei kesällä tahdo päästä siitä veneellä liikkumaan pintaan ulottuvan liejun takia ja Nikkarin saariin asti ovat levät loppukesällä pinnassa.
Karhumäkeen saavuttiin noin klo 20 ja illallinen odotti Malaja Medvezhka eli Pikku Karhu -lomakylässä Äänisen rannalla. Jyhkeistä pyöröhirsistä tehdyt rakennukset olivat uudehkoja ja paikka siisti.
Karhumäessä on vankila, korkea lauta-aita ja sen päälle pyöritetty lankaa, veitsenterävät väkäset välkkyen. Maanpäällisen kerroksen alla on vielä kolme maanalaista kerrosta ja pahimmat tappajat alimmaisessa, joten ei sieltä karata. Vartiotorneissa olevilla vartijoilla on käsky ampua kyselemättä liian lähelle aitaa tulevia.
Aika pian hyppäsimme taas bussiin ja kovin pitkää matkaa ei ollutkaan Povensaan Stalinin kanavalle, jossa jatkosodan aikana venäläiset talvella aukaisivat sulut yöllä ja suomalaisia hukkui alajuoksulla.
Jossain lähistöllä on myös Sandormoha, paikka jossa Stalinin vainojen aikaan tapettiin ja haudattiin yli 6000 miestä. Tällä reissulla ei ollut sinne suunniteltu käyntiä.
Nyt sitä sitten oli aikamoista köröttelyä Äänisen itärantaa kohti Puutoisten kaupunkia. Tie veteli sinne tänne ja söin liikaakin särkylääkkeitä. Onneksi voin pidellä oikealta puolelta kädensijasta kiinni, se vähän vaimensi töyssyjä. Laulettiin ja kertoiltiin juttuja paremmilla tieosuuksilla. Apukuljettaja huuteli tietävänsä venäläisestä teiden Tim-luokituksesta, joka on 1-60 iskua minuutissa persaukseen… Harmaita kyliä toisensa jälkeen, ei viljaa kasvamassa, eläimiäkin vähän. Metsät suuria puuvarastoja kerrassaan ja pituus metrikaupalla korkeampi kuin kotimaassa. Vihdoin ennen puoltayötä saavuttiin motelli Ujutiin Puutoisissa ja arvatkaapa nukuttiko… nukutti.
Aamulla haukottelin sängyssä, mutta käsien venytys olisi saanut jäädä toiseen kertaan, sillä kylkiluu selvästi liikahti murtumiskohdassaan ja perusähinä alkoi. En päässyt itse ylös, mutta turvauduin lihalliseen vaimooni, joka auttoi ylös ja laittoi Elisan antaman tiukan siteen vartaloni ympäri.
Vessa ja suihku olivat käytävässä meidän huoneen osalta, ja huoneessa ihmeteltiin kalustoluetteloa. Esim: Kaappeja 3, sänkyjä 3, kynnysmatto 1, kukallista mattoa 5 m, valkoisia verhoja 2, ruskeaa verhoa 4, kukallisia sänkypeittoja 3, Rolex-merkkinen tv 1, kaukosäädin 1, kaksi metriä antennijohtoa ja niin edespäin. Kaikki tuhkakupista ja kukista lähtien oli kirjoissa ja kansissa.
Aamupalalla hyvin löysä kauraryynivelli, 2 siivua leipää, jogurtti, juustosiivuja ja tsuajua tai teetä pullineen. Hotellin yhteydessä toimi kauppa, josta ostettiin eväitä, sitten olikin jo kierrosajelu kaupungissa.
Puudos on suomeksi Pudas, joen haarassa maata. Ollut kauppapaikka joka näkyy vieläkin silloisten kauppiaiden isoina taloina. Kauppiaiden aukiolla oli pakollinen Leninin patsas ja sodissa sekä Tshernobylissä kuolleiden kolmen miehen muistolaatat ja kivet, paljon hienoja kukkalaitteita, joten täällä pidetään poismenneiden sankarien muistoa arvossa.
Jatkettiin Kargopolin kaupunkiin, mutta puolivälissä poikettiin Lieksamojärven rannalta alkavaan Kenozeron luonnonpuistoon, johon jäi 14 matkalaista. Kenozero on Venäjän toiseksi suurin kansallispuisto, koko Kenajoen suistoalueet. Rannalla oli hienot pyöröhirsimajoitusrakennukset, joissa tarjottiin mahtava kala-ateria salaatteineen ja sörsseleineen. Enpä muista syöneeni niin hyvänmakuista paistettua kalaa koskaan. Paljastui, että kala oli matikkaa, siivottu ja suolattu miedosti yli yön, sitten pyöräytetty palat smetanassa ja vielä vehnäjauhossa, jonka jälkeen paistettu. A vot, kun oli hyvää muidenkin kuin minun mielestä. Vaikka kalavateja oli useita, ne tyhjenivät pikavauhtia ja vannotin vaimoa ottamaan ohjeen talteen.
Kargopol on isojen kivikirkkojen kaupunki, vanhin Kristuksen syntymän kirkko 1500-luvulta. Kaupunki oli aikoinaan suolakaupan vauras keskus, nykyisin asukkaita 11000. Yötä oltiin hotelli Kargopolissa, hyvä kalaruoka alakerrassa, jossa välimerellinen tunnelma. Pääsin vaimon kanssa oikeaan luksus sviittiin.
Klo 8 aamulla alkoi 680 km matka Arkangeliin. Rika Voloksajoki, Niantamajoki (Niantamakylä myös=rikas maa) Karnankajoki, vain muutamia jokia mainitakseni ylitimme. Harmaita ja vähemmän harmaita kyliä ohitimme jatkuvasti. Kyllä Venäjällä on omalla tavallaan kaunista, luonto ja elintapa ja en tiijä, mikä viehättänee. Eräs entinen opettaja kertoi olevansa ”Venäjän hullu” – matkustelee vaimonsa kanssa täällä, ja on kuulemma omituinen harrastuskin. Koska hän on opettanut elämänsä ajan oikeinkirjoitusta, niin nyt hän lähettelee tutuille kirjeitä, joissa on joka sanassa jokin kirjain väärin… hoh hoijaa!
Jo ennen Puutoista kiinnitin huomioni pelloilla ja pihoillekin levinneeseen jättiputkeen, kasvi on vallannut isoja alueita aina Arkangeliin asti. Stalinin käskystä etsittiin satoisa ja paljon energiaa sisältävä kasvi karjalle ja valituksi tuli Kaukasian-jättiputki. Kasvi oli satoisa ja lehmät lypsivät enemmän rasvaista maitoa, mutta se oli kitkerää. Lisäksi auringonvalossa kasvista sai pahoja palovammoja, mutta näistä kielteisistä seikoista ei ollut terveellistä puhua. Stalinin kuoltua moneen osavaltioon levinneestä kasvin viljelystä vaivihkaa luovuttiin, mutta liekö taistelu Venäjällä jo hävitty mene ja tiedä, onhan se ongelma Baltian maissakin, ja Puolassa kasvia kuulemma nimitetään Stalinin kostoksi.
Puolivälissä matkaa ruokailimme Bereznikissä, vaihteeksi maistuvaa kalaruokaa. Eräällä korkealla mäellä oli kylä kirkkoineen ja pysähdyimme ikivanhan hirsitalon eteen. Talossa toimi pieni sekatavarakauppa, jonne lähes kaikki laskeutuivat ”shoppailemaan”. Muut matkustajat ottivat jäätelöä ja pientä purtavaa, mutta minä ostin lisäksi paistinpannun vaimolle ja sekös iloisia myyjätyttöjä nauratti. Turistit ovat täällä harvinaisia, niinpä myyjät tulivat ulos vilkuttamaan meille. Vaimo motkotti, että miksi jo mennessä ostit paistinpannun, kun joudumme sitä raahaamaan, mutta eihän sitä kaikkea tule ajatelleeksi.
Arkkienkeli Mikaelin kaupunki Arkangeli näytti illan hämyssä isolta ja komealta, kun ajelimme sinne Vienajoen yli kulkevilta silloilta. Majoituimme hotelli Dvinaan aivan keskustassa.
Ohjelmassa aamulla oli mm. käynti pomorien historiasta ja kulttuurista kertovassa näyttelyssä, sekä Belomorskie Uzory käsityöpajassa ja myymälässä. Kaikkea taidokasta ne näkemämme naiset saivat aikaiseksi pajoissa, ja samantapaisiakin elämässä selviytymiseen liittyvää esineistöä oli näytillä kuin kotona Suomessa.
Maistuvan kalaruuan jälkeen mentiin Malye Karely (pikku Karjala) ulkomuseoon 25 km Arkangelista ja siellä kierrellessä sitä olikin näkemistä. Oli tuotu eri alueilta rakennuksia ja muuta tavaraa, joten sai käsityksen kunkin alueen menneestä elämästä. Hollannista tuotujen piirustusten mukaan tehtyjä valtavia tuulimyllyjä, jotka olivat monikäyttöisiä. Jauhettiin jyviä, sahattiin lautoja ja pyöritettiin erilaisia sovellutuksia. Opas, nuori pitkänhuiskea nainen selosti kaiken tarkkaan, mutta kun vaihdoimme aluetta, niin naisella oli salakavalan pitkä jalannousu, ettei siinä tavalliset kuolevaiset pysyneet perässä.
Oli kirkko ja tsasounia ja tietenkin asuin- ja karjasuojia, jotka olivat saman katon alla. Eniten minua kiinnostivat erään alueen talot, joissa ei ollut savupiippua, mutta uuneilla ne lämmitettiin. Savu meni yläkertaan ja tuli sieltä pienistä luukuista ulos, vähän niin kuin savusaunasta. Välikatossa oli jyhkeät lankut, eikä savu päässyt asuinhuoneisiin. Piiputon talo kulutti puita vain 1/3 piipulliseen verrattuna. Tulipaloja ei kuulemma syttynyt muita taloja enempää…kai noki eristi yläkerran.
Torstaina suurin osa porukasta läksi Pinegan luonnonpuistoon, matkaa 190 km sivu, mutta päätimme vaimon kanssa jäädä reissusta pois, koska tie on huonoa ja kylkeni ei yksinkertaisesti ollut kunnossa. Retkeläiset kertoivatkin tultuaan käyneensä ”Golybinskin vajoama-luolassa” ja ”pyhällä lähteellä”, jossa on oma kasvistonsa ja puustonsa. Olisin niin mielelläni osallistunut, mutta kun ei, niin ei!
Meille Arkangeliin jääneille oli järjestetty pari sorjaa tyttöä oppaaksi – suomea opiskelevia, ja läksimme kiertämään kaupunkia paikallisliikennettä hyväksi käyttäen. Kaupungin ydinalue oli upea ja pakollinen Lenin-patsas tietysti killotti keskusaukiolla, nuoriso kuulemma kutsui sitä King Kongiksi. Tiet ovat välttävässä kunnossa, ainakin kylkiluuni mielestä ja jalkakäytävät teiden ulkopuolella ilman päällystettä. Lankuista tehtyjä tien pätkiä siellä täällä, mutta niillä vain naiset korkeakorkoisilla kengillä napsuttelivat menemään. Naisten sääret olivat arvioni mukaan 12-13 cm pitemmät kuin suomalaisilla naisilla ja vaatetus nuorekkaan asiallista… yhtä lyhythameista ”tuuletustapausta” lukuun ottamatta. Miesten muoti näytti olevan nutipää ja löysät kamppeet. Herttaiset opiskelijatytöt joutuivat todelliseen kielikylpyyn seurassamme ja aikoivat tulla vastavierailulle Ouluun. Arkangelissa on muuten asukkaita 370 000 ja se on perustettu 1584 Iivana Julman käskykirjeellä. Nimi tulee aikanaan kaupungin lähellä sijainneen enkeli Mikaelin kantaneen munkkiluostarin mukaan.
Perjantaina sitten alkoi paluumatka kohti Kargopolia, lyhyitä taukoja pitäen. Bereznikissä syötiin kala-ateria ja siellä korkean mäen kaupassa pysähdyttiin taas. Eräs mies otti minusta oppia, osti paistinpannun ja lopullisesti myyjätytöt menivät sekaisin, kun leikinpäältä kosin Vilhon (Rohkimainen) avustamana. Tosin heti muistin olevani vankasti naimisissa ja luikahdin autoon. Myyjätytöt tulivat ulos vilkuttamaan ja laittoivat lentopusuja siihen malliin, että mieleeni hiipi muisto enostani Erkistä. En muista kerroinko autossa tätä, mutta eno joka tapauksessa jatkosodan kovassa tykistökeskityksessä lensi ilmassa ja tuli vähän ”tärähtäneeksi”. Kun hän tuli kotiinsa toipumaan, niin mummoni kehotti käymään tyttöystävän luona. Pois tultuaan seuraavana aamuna eno oli virkkanut ”Siellä aitassa tuli pusujakkii niin paljo jotta lotisi”. Majoituttiin taas hotelli Kargopoliin yöksi.
Kargopolissa sattui olemaan markkinat ja niihin mielellämme tutustuimme. Oli lentopallo-otteluita, shakinpeluuta, lapsille kaikenlaista keinua ja keikutinta, myyntikojuja monenlaisia, sekä myyntikojujen takana metsikössä taidetta. Ostin yhden taulun perivenäläisestä pihapiiristä.
Iltapäivällä saavuttiin Kenozeron kansallispuistoon ja otettiin B-ryhmän retkeilijät mukaan. Monenlaista juttua ja kuulemista oli puolin ja toisin kertynyt. Majoituttiin illalla hotelli Ujutiin Puutoisissa.
Sunnuntaina sitten Suomeen… Puutoinen-Karhumäki-Kostamus-Vartius-Kontiomäki.
Suomen puolella ensinnäkin silmiinpistävintä on metsien erilaisuus. Venäjällä hakkaamatonta korkeata ja Suomen puolella harvaa… Tuntui että 2/3 puustoa on vähemmän. Tuli väkisinkin mieleen, että hakataankohan me liian hätäisesti puut jo liian pieninä? Tietysti täällä on kaikki paikat laitetumpia ja sitten taloja ja maatiloja ilman lähinaapuria. Venäjällä kaikki asumukset ovat ”huutoetäisyyden” päässä tai lähiryppäässä.
Mukavaa oli tulla kotiin. Koirat Olga ja Veera olivat enemmän kuin mielissään, eivätkä päästäneet meitä ”puun taakse” pitkään aikaan.
Ensi kesänä sama porukka järjestää reissun Kuolan niemimaalle Barzukaan ja Umbaan kansanmusiikkifestareille… Saa nähdä, tuleeko lähdettyä
Jukka Samuel